Loppunsa lykkäs kun aikansa tykkäs

Kiitos kaikille lukijoille. Obliikki lähtee nyt ajanpuutteen vuoksi blogien taivaaseen. Samaan aikaan jossain muualla syntyy taas uusi pienen pieni blogi...
On ollut antoisaa viettää aikaa blogimaailmassa. Teille, jotka vielä epäröitte oman verkkopäiväkirjan aloittamista, suosittelen! Netti on täynnä mukavia ihmisiä.

Ihanaa uutta syksyä kaikille käsitöiden harrastajille ja muillekin!

t. Opliikki

Kesäinen keskustelu

36 v. ja 3 v. juttelevat:

3v : Miksi nenässä on räkää?
36v: ... Se vaan on. Sitä kuuluu olla nenässä.
3v: Mutta se on inhottavaa!!!
36v: Miksi sä sitten SYÖT sitä?!?
3v, kihertäen: Koska se maistuu niin HYVÄLTÄ!!
36v: Eikä! Se on inhottavaa, hyi yäk!
3v: Sinunkin pitäisi maistaa. Oletko sinä lapsena syönyt räkää?
36v: No olen mä joskus maistanut. Se maistuu vaan vähän suolaiselta. Ei se hyvää ole.
3v. : Onpas!
36v. Eikä ole.
3v. Onpas!

jne.

Pikku hauskis

Pikku hauskismyssy syksyksi, koko lapsen. Korvat huovutetusta levystä leikatut. Kuva jäi vahingossa nurinpäin. Oli ilo neuloa itse kehrätystä langasta. Mutta neule- ja bloggausplääh jatkuu. Mukavaa kesänjatkoa, on luvattu lämpimiä ilmojakin! Siihen asti, pipot päähän:)

Vauvalle myssyä

En ole neulonut mitään koko kesänä. Ei ole ollut aikaa ja innostuskin hukassa. Nyt aloitin vauvalle yksinkertaisen neliöpipon itse värttinällä kehrätystä langasta. Villa on Piikun suomenlampaan huovutusvillaa ihanissa hehkuvissa väreissä ja sitä oli helppo ja kiva kehrätä. Vaikka se on ylikierteistä, neule ei vedä kauheasti vinoon- ainakaan vielä.

Juulille kiitos huomionosoituksesta! Itarana ihmisenä pidän kaikki kehut itselläni, enkä tällä kertaa jatka ketjua...No, erästä firmaa haluaisin kuitenkin mainostaa: Duunataan ja tuunataan, Kulman Kankaiden omaa blogia, poiketkaahan kylässä.

Tuhat ja yksi paljettia

Muutama vuosi sitten purin turhautumiani paljettikirjontaan. Koristelin kirppistopin , ompelin t-paidalle helman ja kirjailin sen kukilla, perhosilla ja kashmirpisaroilla. Kaikki yksinkertaisella ompelulangalla ilman tukikangasta- oliko järkee? Jos olisin innostuksen tullessa pysähtynyt miettimään parasta toteutustapaa ja kestävyyttä, niin tekemättä olisi jäänyt. Mekon olen pessyt jo ainakin kolme kertaa koneessa ja vahvistanut kerran kirjailuja uudella langalla.

Ekskuse-muaa

Päähäni pälähti yhtäkkiä, että olisi ehkä kohteliasta niille harvoille (mutta valituille kröhöm!) lukijoille jotka täällä käyvät, ilmoittaa, että opliikki on nykyään kiireinen blogin ulkopuolisessa elämässään. Uusia päivityksiä on tulossa vastedes harvemmin. Kiitos, anteeksi sekä hyvää päivänjatkoa.

Karkailevat värit

Värjäsin tänään lankasatsin. Olin aiemmin huomannut, että turkoosista ja oranssista tuli sekoittamalla kiva nopeasti valmis oliivinvihreä. Kokeilin sitä nyt isommassa väriliemessä. Mutta vaikka liemi näytti paperiin kokeiltuna oikealta oliivinvihreältä, se ei tarttunutkaan kuituun saman värisenä. Se oli haaleampi ja mikä hassuinta, paikoitellen oranssi. Värimolekyylit sekoittuivat siis vedessä, mutta säilyivät silti jotenkin erillisinä ja oranssit hiukkaset tarrasivat kuituun niin, ettei turkoosille jäänyt tilaa.? Olisipa fysiikan tunneilla harrastettu värjäystä.

Jälkiliemistä värjäsin topsin, ja siinä vaiheessa liemessä ei ollut enää oranssia, vaan pelkkää turkoosia jäljellä.

Muistan nyt kuulleeni asiasta kokeneemmalta värjäriltä. Taas yksi asia, jonka tietäminen teoriassa ei auta yhtään.
Ps. Ja kyllä käytin glauber-suolaa.



Päivän kuvaksi jotain, joka ei liity otsikkoon mitenkään. Kirjottu orpo lastenvaatteen tasku. Säilytetään. Aika tavaran kaupitsee.

Kirjoja

Olen taas lukenut syödessäni muutaman kirjan. Martti Haavion Suomalainen mytologia, jossa käyskentelin ees taas kuin metsässä samoillen muinaisuudessamme. Ruokapöydässä repiessäni keltaisilla kulmahampaillani pikku hornetsiipi- ja koipipalaraukkoja tunsin itseni kirjan vaikutuksesta vähintään karhunpeijaisten osanottajaksi. Ellei ihan karhunkaatajaksikin.

No, naiset eivät kaataneet karhuja, mutta erään kansanperinteen mukaan naisten ei tarvinnut myöskään pelätä karhuja, vaan helmoja nostamalla ja karhuun päin pyllistämällä he karkoittivat otuksen. Pyhä pelästyi häpyä.

Merete Mazzarellan kirjallisuuskirja Silloin en ole koskaan yksin ihastutti aluksi kovasti, mutta alkoi loppua kohden kyllästyttää. Jaan Mazzarellan käsityksen lukemisesta seurusteluna, keskusteluna aiemmin eläneiden ihmisten kanssa. Mazzarella kertoo kammottavan anekdootin ihailemastani venäläisestä runoilijattaresta Marina Tsvetajevasta. "Jospa tietäisitte mistä tunkiosta runot versovat tuntematta häpeää..." -säe saa uuden merkityksen mielessäni.

Parhaan säästin tietämättäni viimeiseksi: Elias Lönnrotin Matkat 1828-1844. Lönnrot on loistava kertoja ja kirja on täynnä hauskoja juttuja ja huomioita hänen tapaamistaan ihmisistä ja paikoista. Olen vasta alussa, missä Lönnrot arvostelee hämäläisiä epäkohteliaiksi moukiksi ja kiittää savolaisia ja karjalaisia sulaviksi maailmanmiehiksi (liioittelut bloginpitäjän) ja pitää savon murretta "paraana" ja sointuisimpana suomen kielen murteista!

Hauskaa vappua!

Aamu valkeni ihanana. Ihanana. Nana

Sain tomten-mukaelmani valmiiksi jo pari päivää sitten, mutta sen sisäpuoli kieltäytyi aluksi yhteistyöstä, vaikka ompelin karvaisuusestoksi muotokaitaleet ohuesta trikoosta hihansuihin ja niskaan.




Hihansuu.




Tänä aamuna aivan yllättäen, kuten villahousujenkin kanssa kävi, tyttö halusi itse laittaa takin päälle. Äiti oli haltioissaan, mutta ovelana neulojana ei näyttänyt sitä vaan piti pokerin.





Kaikki olivat onnellisia elämänsä loppuun asti tai ainakin siihen asti kun ensimmäinen nappi irtosi!

Mitä tuli tehtyä

Värjäsin tänään ensimmäistä kertaa ison satsin lankoja, "iso" tahtoo sanoa 8 vyyhtiä joista osa oli painavampia kuin toiset, yhteensä noin kilo lankaa. Lisäksi muutaman topsin. Ei ollut kivaa. Tuskanhiki otsalla kaatelin kiehuvaa lientä astiasta toiseen. Hain välillä vauvan puolen tunnin päikkäreiltä, taas kaatelin kiehuvia liemiä, vauva nukahtaa uudestaan, kiehuvat liemet, vauva herää, liemet kiehuu, vauvalla tulee kakka, kaikki kiehuu ja lisäksi äidin otsa kuplii.

Tämä kuulosti nyt tietysti aika vaaralliselta, mutta vauva oli ihan turvassa koko ajan eri huoneessa. Leikki-ikäinen oli reissussa miehen hoidossa.

Kumihanskatkin pysyi kädessä suurimman osan ajasta. Sain reseptin ylös, ja periaatteessa mun pitäisi nyt pystyä toistamaan kyseinen värjäystulos. Nyt tiedän jo kuitenkin ihan omasta kokemuksestakin, että käsin värjäykseen sisältyy aina paljon epämääräisyyttä, vaikka kuinka mittailisi tarkkaan ainekset.

Olen lakannut haaveilemasta tasaisesta väristä. Olen oppinut, että teollisuudessa päästään hyvin pieneen liemisuhteeseen, esim. 1:3, yksi osaa väriä ja kolme osaa vettä. Ajattelin alussa, notta johan ny! Jos kerta teollisuuskin, niin kyllä tämäkin plikka! Yritin tehdä saman pienessä kannellisessa astiassa, mutta tulos oli hiukan epätasainen... Suurensin liemisuhdetta kolme kertaa kunnes luovutin. En raaski keittää paria vaivaista vyyhtiä 20 litrassa vettä saadakseni tasaisen yksiväristä lankaa, siinä ei ole mitään mieltä, teollisuus saa huolehtia siitä. Keskityn nyt kehittelemään eri metodeja yhdistellen värjäystavan kirjaville langoille, joka säästäisi mahd. paljon vettä ja energiaa.

Päivän kuvaksi laitetaan kesäinen paljettikirjonta itse tehdystä äitiysmekosta. Mukavaa maanantaipäivää ohikulkijoille!

Solacka & Polacka

Eilisiltaiset ja tänäiset puuhani. N. 20 g ja arviolta 40 g.

Minusta on tulossa kansalliskiihkoilija. Suomenlampaan villa on niin mukavaa kehrättävää merinoon verrattuna. Parasta se on silloin, kun villassa on vielä rasvaa ja lampaan hajua jäljellä. Merino tuntuu kuin tuntuukin muoviselta, suorastaan narskuvalta siihen verrattuna, kuten jossain, luultavasti Neulova lehmä- tai heles inki-blogissa mainittiin. Onhan se pehmeää ja silkkistä, suomenlammas karkeampaa ja pörröisempää. Mutta jotain ihanan eloisaa, lämmintä ja sormia hellivää jälkimmäisessä on. Se on varmaan se tunne, se laps' Suomen ällös-tunne, eikä mikään opjektiivinen totuus.

Kyllästyttää jo hiukan itseänikin tarjota vain näitä nyssykkäkuvia. Lapsen villatakin hupun purin pois. Lähdin tekemään sitä sillä meiningillä, että katsotaan matkalla, mitä tästä tulee. Muotoilut meni pusikkoon ja hupusta tuli outo pussi. Nyt neulon sen irrallisena kappaleena. Toukokuun eka päivä on takin kuolinlinja.

Tyytyväistä kehräystä olohuoneen sohvalta

Nämä ovat kuin pieniä kuohkeita pullia. Kehräämisen kanssa on sama kuin pullien, keksien ja karkkienkin kanssa. Kerran aloitettuaan ei voi lopettaa. Paitsi hyvän syöntiä ei tarvitse ensin opetella.



Kolme ylintä "pullaa" ovat huovutusvilloistani, siinä on merinoa ja suomen lammasta yksisäikeisenä. Arvioisin, että yhdessä pullassa on n. 30 g, värikkäässä eniten. Kehräsin eilen päivällä yhden ja illalla vielä toisen. Ihan vaan muitten askarten lomassa, lapsetkaan eivät joutuneet itkemään yhtään. Kuljin välillä huoneesta toiseen pyörivän värttinän kanssa. Kehräämisen voi keskeyttää helposti ja jatkaa myöhemmin. Vauva tykkää katsella -hetken aikaa- sen pyörimistä.

Mutta miksi otsikossa puhutaan sohvasta? Nousen aina sohvalle seisomaan jatkaakseni lankaa vielä vähän, ennen kuin täytyy keskeyttää ja kääriä lanka värttinän ympärille. Parempi olisi malttaa kehrätä lyhyempiä pätkiä, kierre ei ulotu kovin ylös ja lanka jää paikoin hahtuvaiseksi.



Villa on hurmaavaa.

Sitä yhtä ja samaa kehruuta

Kuvassa yllä itse kehrättyä ja värjättyä yksisäikeistä villaa ja Malabrigo Aquarel- lankaa sietämättömään kilohintaan. Kumpi on kumpi?
Niin, se oikean puoleinen on minun, mieskin arvasi vähän mietittyään, vaikkei asianharrastaja olekaan. Ja pilkottaahan siellä lappukin Malabrigossa.

Vaikka minulla ei olekaan mitään kummempia tavoitteita kehräämisessä, on mukava huomata, että se alkaa sujumaan yhä helpommin. Se villan suikalointi on mielestäni tärkeintä koko hommassa, muuten tappelisin edelleen valtavan villapaakun kanssa ja lanka olisi paksua ja möykkyistä. Paksu ja möykkyinenhän on tosin ihan kivaa sinänsä...

On myös hauskaa tajuta syvällisemmin joitain villasta lukemiaan asioita, että suomenlampaan villa on lyhytkuituista ja pörröistä, merinolampaan kuidut taas pitkiä ja sileitä. No niin ne kappas vaan näyttävätkin olevan joo.

Repeilevän hahtuvaisen villan kiertyminen lujaksi langaksi on taikaa, jota ei kyllästy (ainakaan vielä) ihmettelemään.





Alakuvassa taskuehdokkaat koolla lapsen villatakkiin. Mikään näistä ei miellytä, nämä menevät matoiksi ja peitteiksi nukkekotiin. Neulon parhaillaan huppua ja yritän saada takin toukokuun alkuun mennessä valmiiksi. Omani olen lykännyt komeroon, sillä ei ole niin kiirettä, kunhan syksyksi kerkiää.

Itse tehtyjä lankoja

Kehruu on alkanut sujua paremmin, sormet ovat oivaltaneet jotain mitä aivot eivät osaa pukea sanoiksi. Eniten hommaa on helpottanut se kun kehruublogeja kierrettyäni huomasin, että villan saa repiä ohuiksi suikaleiksi. Luulin aluksi, että se on samantyyppistä huijausta kuin hahtuvasta kehruu tai se, kun vesivärityöhön tehdään valkoiset kohdat jälkeenpäin valkoisella peitevärillä. Oikein tekemisenhän täytyy olla vaikeaa.

Tajusin myös, että värttinän ei tarvitse pyöriä tuhatta ja sataa, vaan kierrettä ja villan syöttöä voi hallita paremmin, kun vauhtia on sopivasti.

Sinistä esilankaa on värttinällä aika pitkästi ja siinä on jo ohuempia kohtia enemmän kuin paksuja. Toinen mokoma vielä ja varmasti alkaa olla pipolangat kohta koossa.?

Kehräys on hidasta mutta nautinnollista. Se hoitaa sielua ja koko ihmistä, kuten kaikki hidas puuhastelu omin käsin yleensä tekee.

Oikeus ja kohtuus

Aurinko paistaa täällä tänään, sekä väärille että vanhurskaille! Vielä eilen jännitimme miehen kanssa säätiedotusta. Kuulemmeko Anne Borgstömin matalan, sivistyneen ja rauhoittavan äänen kertovan, miten keskisen Suomen korkeudella pyörivä matalapaineen alue laajenee käsittämään koko maan ja miten touko-, kesä- , heinä- ja elokuu perutaan näillä näkymin ja keväästä siirrytään ilmastonmuutoksen yllättävänä seurauksena suoraan syksyyn.

Vauvan nukutuslenkillä kohotin kalpeat, räkäiset kasvoni kohti aurinkoa, käänsin taas katseeni sisäänpäin linnanherra de Montaignen hengessä ja mietin, miten tiukassa ihmisessä on odotus kaiken kohtuullisuudesta. Että on joku voima, joka tasapainottaa elämässä kaikkea, kuten perheenisä vetelee veitsellä tarkat viivat litraiseen jäätelöpakettiin ja lapset saavat tasan samankokoiset palaset. On kipeä aikuistumisen paikka todeta, että oikeus ja kohtuus eivät olekaan asioiden luonnollinen sisäänrakennettu ominaisuus, vaan sitä sivistyksen kalanmaksaöljyä, joita sitkeät, väsyneet, vastuunsa tuntevat vanhemmat syöttävät itsekkäille parkuville kakaroilleen.

Olen vieläkin vihainen vauvalle, jos hän "pettää" minut nukkumalla vaivaiset puoli tuntia sen jälkeen, kun olen ensin ensimmäisen puolen tunnin ajan työnnellyt vaunuja flunssaisena paksussa loskassa tai tuulessa ja lumipyryssä. Sisäistetty kohtuullisuuden vaatimukseni edellyttää, että jos varsinainen nukutus kestää 15 min, vauvan päiväunien tulisi kestää vähintään 45 min. Jos nukutukseen tuhraantuu puoli tuntia, vauvan olisi nukuttava kiltisti vähintään puolitoista tuntia, että saisin peliin laittamani panokset takaisin.

Sisäistettyyn kohtuullisuuden odotukseen liittyy myös numeromystiikkaa; jos vauva on kolmena perättäisenä aamuna ilmakylpyillessään kakannut olohuoneen matolle, voin turvallisin mielin laittaa hänet neljäntenä aamuna samaan paikkaan peppuroimaan. Odotuksista huolimatta vauva ei ollut kuitenkaan perehtynyt tähän teoriaan niin hyvin kuin aloitteleva äiti soisi.

Sama juttu leikki-ikäisen kanssa. Eräänä kauniina esimerkkipäivänä käymme kerhossa purkamassa energiaa ja nauttimassa annoksen virikkeitä, sen jälkeen kaupassa ja ostamme tarroja ja irtokarkkeja ja palaamme riemuiten kotiin. Mitä tekee lapsi, kun äiti on saanut kahvin ja kaakkupalan eteensä ja ajattelee hiukan huokaista kotitöiden lomassa? Syötyään karkit ja liimattuaan tarrat peräkkäin leikkihuoneen tuoliin hän saa raivokohtauksen jotain tekosyytä käyttäen ja kirkuu ja sättii äitiä puoli tuntia täysin pitelemättömissä. Aloitteleva äiti palauttaa mieleensä, että on järkiperäistä odottaa järkiperäisyyttä ja kohtuullisuutta aikuisilta- lapset sulostuttavat läheistensä elämää niin monilla muilla tavoin.

Jokaisen talven jälkeen odotan lämmintä kesää ja petyn ja tunnen kärsiväni suurta vääryyttä jokaisena koleana sateisena kesäpäivänä. Minä kestin ja jaksoin kaamoksen, nyt minulla on oikeus saada lämmintä ja aurinkoista palkakseni!

Niistä saman kokoisista jäätelöpaloista vielä...jos joku on saanut blogikirjoitukseensa runsaasti kommentteja, en yleensä käy itse kommentoimassa, vaikka minulla olisikin sanottavaa. Kirjoittajahan on jo saanut osansa. Kitsaus...ööh kohtuus kaikessa!

Eipäs juupas villahousut

Ennen villahousuasiaa valitusta säästä. Lumivalkoinen maisema huhtikuun puolessa välissä tuntuu julmalta murhalta. Niin se tuntuu joka huhtikuu. Kevään tulisi jo marssia ja edetä päivä päivältä riemuisasti kuin vapautusarmeija.





Välissä oli jo niitä kurakelejä ja heräsin tikuttelemaan kiireellä kahden illan nopeana työnä villahousut hahtuvasta 3,5-vuotiaalle. Niistä tuli niin isot, että ne menisivät luultavasti itsellenikin, en ole kokeillut. Ne puetaan päälyhousujen päälle ja kurahaalarin alle, niin etteivät ne kutittaisi vaan lämmittäisivät lasta joka tykkää istuskella maassa lapiomassa lälliä. Etupuoli on neulottu yksinkertaisena, takapuoli ja haara kaksinkertaisena.

Olen huomannut, että kun lapsi saa tavallaan osallistua neuleen tekemiseen, hän hyväksyy ne paremmin. Nytkin runoilin ja paasasin ummet ja lammet villahousuista ja tyttö kävi aina välillä kysymässä, joko ne ovat valmiit. Kokeiltuaan niitä hän heitti ne kiukusta kiljuen pois, ne olivat kutittavat ja karvaiset ja pelkäsin etten saa häntä käyttämään niitä ollenkaan. Mutta kun ensimmäinen uloslähtö tuli, tyttö puki ne oma-aloitteisesti ("Selvähän se että villahousut, juu") päälleen ja on ollut niihin tyytyväinen. Seuraavat villikset aion tehdä silkinpehmeästä merinosta itse värjätyissä karkkiväreissä.

Harjoituksia värttinällä

Lähestyn uusia asioita yleensä hiipien ja vaanien kulloisenkin jutun ympärillä ensin viikon pari. Lainaan kirjastosta kirjoja aiheesta ja ahmin niitä ja selaan netistä erilaisilla hakusanoilla tietoa. Harvemmin ryntään suin päin kokeilemaan mitään. Kun olen ensin opiskellut mielestäni riittävästi, alkaa vaikein vaihe: karistaakseni aloittamisen paniikin unohdan kaiken mitä teoriassa tiedän- kuten vaikkapa nyt kehräämisestä- ja lähden vain kokeilemaan. Ensin käytän paljon aikaa tutkimiseen ja mielikuvan muodostamiseen asiasta, sitten heitän sen kaiken pois ja yritän niin sanotusti keksiä pyörän uudelleen. Tämän voisi varmaan selvemminkin ilmaista, kyse on jostain sellaisesta, että käytäntö on sitten loppujen lopuksi tärkeämpi kuin kaikki passiivinen teoriatieto; työ tekijäänsä neuvoo ja hyvä niin.

Värttinä on siitä mukava laite, että se on pieni ja helppo ottaa esille, alkulangan sitaisu on ainoa esivalmistelu, sitten pääsee tositoimeen. Väittävät, että sitkeästi harjoittelemalla langasta saa aina vain tasaisempaa ja ohuempaa. Olen kyllä jo harjoitellut jo kolme päivää, niin että se ei taida pitää paikkaansa!



Kehräysongelmistani pienin on se, että päästän kierteen oikean käden sormien läpi ja joudun repimään sitä villaa saadakseni yhtäjaksoisuutta lankaani. Ohuet kohdat langassa ovat rajusti ylikierteisiä, paksummissa ei ole mitään kierrettä lainkaan. Lisäksi värttinä pyörii myötäpäivään vain pienen hetken ja vaihtaa suuntaa hurjan nopeasti.

Kuvassa on suomenlampaasta ja merinosta kehrätty ja kerrattu langanpätkä. Mukavaa puuhastelua kerta kaikkiaan.

Olen tehnyt pari pikku työtä villatakin aloittamisen jälkeen: Myssyn ja sukat vauvalle ja kevätpipon Jitterbugista miehelle. Pipon joustin on varmaan tasaisinta käsialaa ikinä mitä olen onnistunut tekemään! Kuinka rohkaisevaa!


En malta olla julkaisematta kuvaa suloisesta pikku kimpaleestani. Kappale kauneinta Suomea.

Aamusella

Sain Pirjo-Riitalta sytäntä lämmittävän tunnustuksen, mutta en osaa kopsata sitä tänne. Kyseessä oli kuitenkin "Blogging with purpose"-plakaatti. Minä puolestani listaan tähän viisi blogia, joita seuraan mielenkiinnolla. Tosi elämästä tutut Monna, Freja ja Ariadne
sekä kaikki-mitä -olet-koskaan-halunnut-tietää -kehräämisestä-ja-värjäämisestä: Pirkko ja Juuli.

Viime aikoina olen jättänyt blogien kiertämisen vähän vähemmälle ja keskittynyt askareisiini. Kerran päivässä yritän käydä oman listani läpi ja joskus selaan uusia blogeja.

Tänään olen lähdössä kirpputorille myymään vauvanvaatteita pois, niitä ei ole paljon, mutta ei pöydän hintakaan päätä huimaa, kaksi euroa jaettuna tasan kaverin kanssa. saas nähäd miten pärjäämme lasten kanssa, lähdenkin pakkaamaan eväitä...Mukavaa päivää kaikille kävijöille ja kiitos kaikista rohkaisevista kommenteista:)

Pyöritä, kieritä pellavapäätä

Hieno hyrräni saapui ja illalla oli hyvin aikaa kokeilla sen hyörinää. Ylläoleviin kahden "langan" tekoon meni yhteensä n. puoli tuntia.

Kehräsin efektintäyteiset möttöset valkeasta ja mustasta villasta ja voi kuinka se oli hauskaa! Pyöritin innolla molempiin suuntiin, milloin mitenkin, ohjenuorana vain että saisin langasta yhtäjaksoista, viis möykyistä.

Tähän väliin minun täytyy tunnustaa, että kun aloitin bloggaamisen, minulla oli jotain epäilyksiä ja kärsin liiasta vaatimattomuudesta. Nyt lähden rauhallisesti siitä, että olen maailman mielenkiintoisin ihminen ja kaikki mitä teen on erityistä ja kuvaamisen ja tallentamisen arvoista. Muissa blogeissa nöttöset ja myttyset ovat olleet ja näyttäneet vain valjuilta möttösiltä (anteeksi kaikki) , mutta kun ITSE on omin käsin kehrännyt ensimmäisen lankansa, kyse on jostain muusta. Jostain AIVAN muusta.

Kerrattu lanka värttinällä:



Piudiful! Tsast piudiful....



Huomatkaa yläkuvassa kohta, jossa näkyy keskellä häivähdys ohuemmasta ja tasaisemmasta OIKEASTA langasta.



Lanka kerällä.

Mieheni katsoi puuhaa yhden kerran välinpitämättömästi lausuen: "Eiköhän tuo osata paremmin Kiinassa."

Epäilemättä, epäilemättä!

Villan värjäystä kreppipaperilla

On ihan pakko päivittää blogi pelkästään tämän vuoksi. Löysin ranskankielisen linkin Tricotin-sivuilta, jossa neuvotaan askel askeleelta kuvien kanssa miten villa värjätään kreppipaperisuikaleilla. Näyttää varsin siistiltä puuhalta!:)

Still leben

Lapsuudenkotini kantava ajatus oli kristinuskon idea tämän maailman turhuudesta ja näennäisyydestä, ihmisen tulee koko henkisellä kapasiteetillaan kurottautua tuonpuoleiseen. Buddhalaisuudessa on jotain samaa, vaikka päämääränä ei olekaan taivaassa jatkuva uusi parempi elämä vaan persoonallisen elämän lakkaaminen ja sulautuminen johonkin jumalaiseen kaikkeuteen. Sen sijaan esim. juutalaisuus ja konfutselaisuus ovat virkistävän maanläheisiä maailmankatsomuksia ja suosivat arkipäiväistä kuhinaa ja toimeliaisuutta. Kaikissa uskonnoissa ja katsomuksissa on toki keskenään ristiriitaisia suuntauksia, mutta tällainen pinnallinen kuva minulle on muodostunut.

Aarteita tulisi siis kerätä taivaaseen eikä tänne maan päälle, missä ruoste lyö ja koit pureskelevat villaiset ihanuudet. Kuinka paljon syyllisyyttä olenkaan tuntenut luonnollisista keräilijä-metsästäjä-ihmisen mieltymyksistäni. Välttämättömienkin tavaroiden paljous tukahduttaa ja aiheuttaa jokapäiväistä siivoukseen ja etsimiseen tuhlaantuvaa harmia ja ajanhukkaa. Ja kuitenkin, voi minun rakkaita tavaroitani, mitä minä olisin ilman teitä! Komerot ovat täynnä värejä joilla olen värittänyt viimeksi 6 vuotta sitten, kaapit täynnä paljettipimatsu-vaatteita, joista olen kasvanut lasten myötä ulos sekä ruumiillisesti että henkisesti. Tarraan niihin kaikkiin kiinni, ne ovat osa minua.

Lasten saamisen myötä elämästä on tullut yhtä hamstrausta, tavaramäärä on varmaan viisinkertaistunut opiskeluajoista. Kun esikoinen oli vielä vauva, saatoin lapsiperheessä kyläillessäni kauhistella mielessäni lastenhuoneen leluhyllyjä; meidän lapsi ei taatusti tule tarvitsemaan kaikkia noita. Nyt tiedän, että se taatusti tarvitsee tasan tarkkaan sen kaiken ja enemmänkin. Olisihan se hienoa, jos meidän kulttuurimmekin olisi ihmiskeskeinen kuten vaikka afrikkalaiset kulttuurit, mutta lusikka kauniiseen käteen, se ei ole. Lapset eivät kokoonnu savimajoistaan aamulla ulos leikkimään joukolla päivät pitkät, niin se vain on. Sataa ja on kylmä ja leikitään sisällä leegioilla legoja, pehmoleluja, palapelejä ja maailman kaikkien asioiden ja esineiden muovisilla pienoismalleilla.

Tavarat ovatkin ihanan rauhoittavia ja tyydytystä tuottavia ihmisseuraan verrattuna. Ne odottavat kiltisti laatikossa vuoroaan, ne eivät huuda, kitise tai raivoa kaikenlaisia omia haluja ja tarpeita joita pitäisi rientää vähän väliä täyttämään. Ne eivät murjota tai moiti, jos niiden olemassaolon unohtaa hetkeksi. Niihin voi purkaa jännitystään, pyöritellä ja puristella vaikkapa lankakeriään, miten rentouttavaa! Hetken niin salliessa tavarat ovat aina valmiina tarjoamaan innoitusta ja rentoutusta. Komerossa täydellisinä lepäävät taiteilijatarvikkeet lupailevat kaikenlaista hienoa, kankaita ei ole vielä saksittu ja ommeltu pilalle, astiat, joita säästetään niin hienoa juhlaa varten, että sitä ei tule kuin kerran elämässä, säteilevät suljetun kaapin oven läpi ja antavat kestokykyä arkeen.

Itse vedän rajaa tavaroiden suhteen siihen, että suosin monikäyttöisiä esineitä. Esim. keittiöön tarkoitetun porrasjakkaran sijaan käytän mieluummin tavallista pinnatuolia, joka olisi joka tapauksessa keittiössä tai nenäliinan sijaan niistän nenäni wc- tai talouspaperipalaseen tai hihaan tai paidanhelmaan (miten päästä siitä tavasta eroon, kun palaan työelämään:). Inhoan ja ahdistun tavaroista, jotka on suunniteltu vain yhtä ainoaa vaikka kuinka kätevääkin käyttötarkoitusta varten. Kuten vaikkapa hammasmukia tai kolikkokukkaroa tai pussinsulkijaa tai erityistä vain voin voiteluun tarkoitettu veistä tai cd-koteloita tai aurinkolasikoteloita vain muutamia mainitakseni. Lapsuudenkotini tietty pientilatalonpoikaisuus tarjoaa oikeastaan aika hyvän perustan kulutuskriittisyydelle. On ollut selvää, että miesväen puhkikuluneet kalsongit on leikelty siivousräteiksi, kirjavista pussilakanoista on ommeltu uudet kevätverhot jne.

Ja päivän kuvaksi laitetaan keskeneräiset käsityöt: kaksi villatakkia ja hahtuvalapaset ovat tulollansa.

Hobittilan viimeiset kuulumiset

Kun hoitaa pieniä alkuihmisiä päivät pitkät, iltaisin tulee samanlainen tunne kuin Bilbo Reppulille, sormuksen haltijalle: "Omituista...tunnen itseni jotenkin niin ohueksi ja venytetyksi."

Aamuun mennessä voimat kuitenkin ovat aina salaperäisesti uudistuneet, vaikka monesti olisikin kiva pötkötellä hiukan pitempään kuin kello kuuteen.

Olen ollut huomaavinani, että lapsista tulee kirjoitettua vain valitusta siitä, miten he haittaavat harrastuksia ja aiheuttavat sotkua ja hermojen menetystä. Siispä tänään Obliikissa! Äiti ylpeänä esittää!

Entinen vauva tekee jo hamahelmikuvioita, isompiakin kuin tämä tähti ja ilman apua.
Näppärät sormet!



Tässä nukkekodin nuket ottavat rannalla aurinkoa. Jokaisella on oma aujinkovoijeputkijonsa mukana (ja muutama yjimääjäinenkin näemmä)!




Ompeluinnostusta!




Tässä on vain osa valmiista töistä. Tyttö on käyttänyt sekä paksua parsinneulaa että ohutta muovista silmäneulaa. Koska hän ei jaksa vielä painaa neulaa pahvin läpi, olen leikannut kuvion muodon irti ja rei'ittänyt sen.



Keväisen pirteä kattaus:




Ja lopuksi ne, joiden tuloa on kovasti odotettu: Pääjälkaiset! Eivätkö ole s-u-l-o-i-s-i-a!... Luulen että olen tuo kolmas oikealta, se keltainen. Tai sitten se vieressä oleva sininen. Poikkiviivat eivät ole tikapuut, vaan paidan raitoja!



Vaikka omia lapsiaankaan ei saisi kehua (sehän on laajennettua itsekehua), sanon kuin saagoissa sanotaan, että "Gudrun (nimi muutettu) oli jo nuorena hyvin lupaava."

Entäs vauva? Rentoudun välillä katselemalla, kun puolivuotias syö maissinaksua. Hän ojentaa syöttötuolissa huojuen molemmat kätensä ja nappaa naksun kiihkeästi kuin hänen elämänsä riippuisi siitä. Sitten hän työntää sen olemattomaan kaulaansa, hätkähtää ja työntää sen ylemmäs ja osuu leukaan. Koko ajan pieni tynnyrimäinen ruumis huojuu syöttötuolissa törmäten laitoihin jotka sinkoavat sen aina uuteen liikkeeseen. Sen tynnyrimäisen sylinterimäisyyden. Jostain kuuluu ääni, vauva kääntää päänsä ja työntää naksun korvaansa. Pää nytkähtää takaisin kohti oletettua naksua- hahaa, sainpas sinut- ja vauva tarrautuu siihen molemmin käsin vieden sen päättäväisesti kitaansa. Naksu katkeaa kahtia, pitkä pää jää kurkkuun ja ehtii ennen naksutahnaksi sulamistaan kirvoittaa kauheat kakistelut ja viimeisenkin alkeellisen liikkeiden hallinnan menetyksen. Äiti tulee apuun ja syöttää naksun toisen pään vauvalle joka killistelee kysyvästi auttajaansa: mitä kuka häh? Mikä maa, mikä naksu? Suussa käyneet ja poissyljetyt naksut takertuvat mähnäisestä päästään vauvan vaatteisiin ja väpättävät siinä ärsyttävästi vauvaa kiusaten. Äiti lukee ja tyrkyttää vielä yhtä kyllästyttävää naksua, läiskis, se paukutetaan litteäksi suhteettomalla voimankäytöllä pöytää vasten. Äänimerkki. Toinen äänimerkki. Herää äiti, välipala on ohitse!

Toim. huom. Löysin pari kuvaa lisää ja lisäsin ne kommentteineen.

Al-Kemistin tunnustuksia

Olen kiduttanut tänään villavyyhtiä. Sidoin sen kuudesta kohdasta, poltin sen melkein pohjaan ja kiedoin sen liian tiukalle keinutuolin ympärille. Sekoitin kuvaamattoman raakaa turkoosia lientä. Puolet siitä valui huuhtelussa hukkaan räikeästi kirkuen viemäriin. Kaadoin suoraan pullosta etikkaa märän vyyhdin päälle toivoen, että se pelastaisi mitä pelastettavissa on.

Anastin käyttööni suuren määrän taloustarvikkeita, kattiloita ja kauhoja. Kirjoitin niihin mustalla paksulla tussilla: värjäys. Hahaa! Saatte kattilat kuulkaa palvella korkeita henkisiä tarkoitusperiä, nyt loppui makaronien ja pastapussien rälläys näissä kastrulleissa!

Purin parin viikon turhautumani ja sain kaiken tuskan ja kauhun (se on pilalla!! Se on palanut! Se on pilallaaaaaaaaaaa!!!) jälkeen synnytetyksi mitä harmonisimman ja kauneimman vyyhtikaunokaisen. Hinta mittaamaton, kahden vuorokauden työ. Tein kaiken NIIN kantapään kautta. Tein KAIKEN väärin. Miten voi olla mahdollista, ettei siitä tullut rangaistusta?

Mä olen niin koukussa...

Kyseisestä vyyhdistä ei ole kuvia (muokattu huom. ja kuva lisätty), mutta laitetaan jotain kuitenkin, jotain aivan asiaan kuulumatonta:




Kirjontaa: unkarilaisia ruusuja joista piti tulla tyyny. Väriyhdistelmät eivät miellyttäneetkään, saksin onnistuneet ruusut ja applikoin ne perusvalkoiseen kauluspuseroon, kirpputorilöytöön.

Surinaa

Päässä surisee. Pitäisi olla nukkumassa.

Jauhemaiset happovärit ja suomalaiset villat saapuivat. Olen hypännyt netissä ja löytänyt kivoja sivuja värjäyksestä englanninkielisillä hakusanoilla. Villatopsien värjäys vaikuttaa hauskalta. Rapakontakaisilla sivuilla oli kaikenlaista uunimenetelmää ym. kuten muuten Villapata kiehuu-blogissakin. Ajatukset kiertävät yhä pienenevää kehää villojen ja värjäyksen ympärillä, yritän selvittää, millaista villaa haluan värjätä ja millaisilla väreillä tai tekniikoilla. Toisaalta olisi kiva opetella vähän kaikkea, toisaalta haluaisin oppia jotain kunnolla. Keskittyä.

En ole jaksanut esim. tehdä pätkävärjättyä lankaa, sitä, joka näyttää niin kivalta vyyhteinä, kuin yhden kerran alle 50 g wool-nöttösen. Kun se vaatii hankalia ja aikaa vieviä esivalmisteluja. Tänään päätin kuitenkin kokeilla onneani ja aloin vauvan päikkäreiden aikaan vyyhteämään lankaa kahden tuolin avulla monimetriseksi vyyhdiksi. Pelkäsin koko ajan että 3v. tormaa paikalle ja alkaa härnätä. Mietin mielessäni, uhkailisinko vai lahjoisinko hänet pysymään erossa langasta. Antaisinko paketillisen keksejä vai sulkisinko hetkeksi pimeään komeroon! Ei tarvinnut tehdä kumpaakaan. Tyttö käveli olohuoneesta paikalle ja kysyi niin asiantuntevasti: Teetkö sinä pitkän vyyhdin? Jäi katselemaan ja kommentoimaan. Selitin kaikki työvaiheet mitä aioin tehdä ja juttelimme saisinko vyyhtiin tulleen takun selviämään. Tyttö tarjosi "rauhoituspikkuleipiä" äidin tuskaillessa sotkun kanssa. Puraisin kiitollisena hamahelmilätyskää ja se rauhoittikin kovasti.

Laitetaan kuvaksi joskus 18v. sitten kouluaikoina kirjailemani farkuntasku. Farkut on menneet jo edeltä, mutta taskun ratkoin irti käytettäväksi myöhemmin. Kuvio on muistaakseni perulainen ja Mary Gostelowin Kauneimmat kirjontamallit-kirjasta. Oma kirjonnan raamattuni.

Myydään hengityssuojain, suojalasit ja filttereitä

Olenkohan jo kertonut, että kultainen mieheni tukee harrastuksiani n. 70%:sesti, olivat ne sitten kylddyyriä, taiteita tai neulontaa. Tämä tuki on sekä sanallista että rahallista (eli mies hyväksyy, että hurahduksen tullessa rahat otetaan yhteisestä laarista, vaikka järkevämpiäkin kohteita löytyisi). Loput prosentit kuluvat kuitenkin tasaiseen napinaan ja jupinaan ja n. kerran kuukaudessa saan isomman läksytyksen, joka koskee yleensä niitä perunoita, jotka ovat pomppineet lattialle kattilasta kun hella töhöttää kuutosella sillä aikaa kun äiti harrastaa.

Olimme sopineet, että mies hankkisi minulle värjäysvarusteita kauppareissullaan. Istuvia muovihanskoja, kauhoja, mittoja jne. Puhuin värijauheen myrkyllisyydestä ja hengityssuojaimesta.

Ja mitä sainkaan: 1. Paksut muoviset suojagogglesit. Nyt ei tarvitse pelätä värin räjähtävän tai villansirpaleiden lentävän silmiin. 2. hengityssuojaimen. Tämän kanssa ei tarvitse varmaankaan välittää sinappikaasusta tai sariinista? 3. Filttereitä hengityssuojaimeen. Moneksi vuodeksi.

Olen liikuttunut...Mieheni on hoivaavaa sorttia parhaasta päästä.

Ehkä myyn nämä huutonetissä.

Villatakkini edistyy kivasti ja on kohta rinnan korkeudella. Takki on siitä kiva neule, ettei sitä tarvitse tehdä kaksin kappalein, kun niistä ei koskaan tule saman kokoisia mulla. Ai niin no hihoja tarvitaan tietysti kaksi. Mutta kumminkin.

Pöytäliina ja hedelmäpussi

Pääsiäisen kunniaksi toinenkin juttu.

Juhlan kunniaksi kaivoin kaapista pari vuotta sitten tehdyn kierrätysliinan pöytään. Pitsiliinat ovat kirpputorilta, valkoinen pöytäliina tahraantunut vanha josta leikkasin tahraosan pois ja kaksi muuta kangasta omista varastoista. Tällaisia koosteita kun ompelee, pitää olla tarkkana että muistaa kutistaa kaikki ensin pesussa.

Kun keskittymisaikaa annetaan vain minuutin pari, virkkaan hedelmäpussia muutaman silmällisen. Tästä on tulossa putken muotoinen. Seuraavasta tulee toivottavasti leveämpi. Innokkeen (innoituksen ja kimmokkeen siis) tähän sain kaveriltani ekvideeltä.

Tällainen valmistuisi nopeammin ompelemalla (esim. vanhasta valoverhosta), mutta virkkuukoukku on kätevämpi ottaa esille kuin ompelukone.

Sigrid

Anteeksi tuttavallisuuteni, Sigrid. Mutta siitähän kirjailijat elävät, lukijoidensa rakkaudesta. Ihailtu kirjailija tuppautuu, tunkee iholle, läpäisee ja omistaa ihmisen vielä syvemmin ja täydellisemmin kuin elävät ja metelöivät läheiset, mies, lapset ja koko hässäkkä.

Kotikuntani kirjastossa ei ollut U:n kohdalla ainoatakaan teostasi. Katsoin, tarkistin vielä ja kauhistuin. Itse luin sinusta ensimmäisen kerran Kotilieden jutussa muutama vuosi taakse päin. Vanha pölyinen nobelisti oli kaivettu muistovuotena esiin. Olen sentään lukenut klassikoita 10-vuotiaasta lähtien, mutta sinusta en ollut kuullut. Vainuan tässä salaliiton makua...

Yli sata vuotta sitten Norja ja muut edelläkävijämaat kuohuivat, kun naisliike syntyi. Sinä et ollut mukana. Olit taantumuksellinen. Ei, olit edelläkävijä, sillä puolustit lasten oikeuksia. "Ministerin korvaa helposti toinen ministeri, mutta äitiä ei korvaa kukaan."

Äidiksi tultuani, onnesta ja väsymyksestä sekaisin ollessani ihmettelin, miksi kirjallisuus ei kuvaa äitiyttä lainkaan. Tai jos kuvaa, se on kielteisten puolten alleviivaamista, äitiys "pilaa" naisen ja naisen elämän. Ainoana vastalauseena tunsin vain mykät hellyyden kuvat madonnasta ja Jeesus-lapsesta. Naiskirjailijatkin tuntuvat pääasiassa haluavan puhua naisen ja miehen suhteesta.

Ehkä kyseessä olikin näkökulmaerhe. Vasta äitinä kiinnostuu ja löytää tarinat äideistä. Kaunein niistä lienee Kristiina Lauritsantytär, Undsetin keskiajan Norjaan sijoittuvan kolmiosaisen romaanin päähenkilön elämänkaari. Se on yhtä aikaa herkkä ja hyisen kolea. Undset sekoittaa kerronnassaan suurenmoisella tavalla ylevän ja arkisen. Hänen henkilönsä ovat esimerkki "pyöreistä" henkilöhahmoista, he kasvavat ja muuttuvat tarinan myötä, eikä lukija voi arvata miten he käyttäytyvät kirjan edetessä.

Olav Auduninpoika on tavallaan Kristiinan pari, kirjat ovat kuin sisarukset. Olav vain astetta synkempi.

Miksi Undset on unohdettu? Liian moralisoiva (ei kirjoissaan kuitenkaan), liian uskonnollinen (hartaus ja hengellisyys tekevät keskiaikaisen ihmisen kuvauksesta niin uskottavan) liian aikuinen. Undset kuvaa ihmisen koko elämän lapsuudesta vanhuuteen. Viihdekirjailija ja lasten satu päättävät kuvauksen siihen, kun nuoret rakastavaiset saavat toisensa. Undset jatkaa kertomista ja kuvaa, miten nuori vaimo saa kerran toisensa jälkeen pettyä mieheensä ja tulla toimeen omin voimin. Miten Olav kärsii katsoessaan vaimonsa kitumista keskenmenojen jälkeen. Undset kertoo, miltä tuntuu vanheta huomaamattaan ja nähdä lastensa kasvavan yhä vieraammiksi. Miten ihminen joutuu painimaan samojen ongelmien kanssa koko elämänsä ajan. Arkipäiväisen elämän täyteläiset kuvaukset vaihtelevat äärimmäisten yksinäisyydentuntojen kanssa. "Hän tulisi jäämään yksin sielunsa kanssa, kuten vanki on tornin alla syvimmässä luolassa jätetty yksin vankitoverin ruumiin kanssa". Sielu!? Niin, sielu....

Pahin Undsetin synneistä oli kuitenkin feminismin vierastaminen. Hänen mukaansa jonkun oli huolehdittava lapsista, mikä oli sinänsä aivan oikea ajatus. Ajatus, että isä voisi hoivata kotona lapsia, lienee ollut sata vuotta sitten sekä Undsetille että feministeille melko mahdoton käsittää. Äitimyytin vastineena oli varsinainen urosmyytti, ajatus, että paras miehessä menee pilalle, jos hän ottaa hoivaajan roolin.

Kukapa tietää, ehkä Undsetkin tulee uudestaan muotiin (muoti-sana kuvaa parhaiten sitä, miten vallattomasti elämä riepottaa ihmisiä, aatteita ja poliittisia virtauksia. En usko järjen häivään - muoteihin uskon. Automuodit riepottavat miehiä, lankamuodit neulojia). Norjalaisia muinaispukuja väkerretään kilpaa kotiompelimoissa. Undsethan käyskenteli sellaisessa tiettävästi huvikseen kotioloissaan. Mieheni huutokaupasta minulle huutamasta nahkakantisesta Vigdis ja Viga-Ljot- saagasta otetaan pokkaripainoksia. Kannessa tyylitelty akvarellikuva siitä kirjan kohdasta, missä Vigdis synnyttää äpärälapsensa salaa metsässä ja hautaa vauvan kivien ja sammalien alle. Gootit huomio! Rankkoja elämyksiä odotettavissa odottamattomilta tahoilta!

Undset nuorena

Undset vanhana

Jyrkkä ehkä värttinälle

Kirjoitan tänne ylös epuun ostaa itselleni värttinää, vaikka se ei paljoa maksaisi.

Opliikin Yliminä jyrähtää:
Asia on nyt opliikki kuule yksinkertaasesti niin, ettei sulla ole aikaa eikä voimia tässä elämäntilanteessa, nyt ei parane höyrähtää yhtään enempää!

Mutta kun se maksais vaan parikymppiä, ja vauvakin on oppinut nukahtamaan iltaisin yhtä aikaa isosiskon kanssa, massu täynnä maitoa ja sosetta...piipiti piip piip ne värttinät on niin suloisia, luulin ettei niitä ole kuin saduissa, luulin Ruususen isäkuninkaan polttaneen rukit ja värttinät noin 375 vuotta eaa.

Yliminä kuroo suunsa suppuun ja kääntyy juhlallisesti katsomaan kaukalossa itkevää pullukkaa puolivuotiasta.

Opliikin hartiat lysähtävät tottelevaisesti. Niin, lapseni ja mieheni kaipaavat minua.

***Esirippu***

Täältä tämä kiristetty lupaus nyt löytyy ja voin käydä hakemassa täältä voimaa pysyä kohtuuden tiellä!

Takkiunelma

Olen aloittanut ja purkanut viime aikoina kolme eri tunikantekelettä. Vain päästäkseni sinuiksi silmukoiden ja tiheyksien kanssa. En oikeastaan pidä sitä turhana ja harmillisena, vaan tekemällä oppimisena. Minusta ei ole ohjeiden ymmärtäjäksi eikä noudattajaksi. Kantapään kautta!

Nyt kävin rynnäkköön ja neuloin mallitilkun omakoolatuista (mikä yhdysbarbarismi) langoista. Kaksi värierää samalla reseptillä tuottivat siniharmaan ja lilaharmaan sävyisiä vyyhtejä, jotka aion sovitella Modasta pongaamaani takkiin. Luulen, että siitä tulee ihan kiva...sävyt ovat niin kauniita! Kävin kuvaamassa ne ulkona, satoi taas hiukan lunta ja kuva toistaa värit uskollisesti.

Jutustelen hetken ajatteluni avartumisesta neuleblogien myötä. Olohuoneen lattialta kuuluu varmaan kohta äänimerkki, silloin täytyy lopettaa.

Ennen ajattelin, että luonnonvärit ovat ikäviä, tylsiä, likaisia ja haaleita. Olen oppinut, että ne ovatkin pehmeitä, kauniita ja älyllisiä/tiedostavia.
Ennen ajattelin myös, että pintaneuleet ovat möykkyisiä, epätasaisia, rumia ja ikäviä. Ei, ne ovatkin jännittäviä, mielenkiintoisia ja haastavia!
Ajattelin, että sukkien ja lapasten kutominen on mummojen päiväpuhdetta (puhina vaan kuuluu, kun mummot kutovat ikävystyneenä puhisten sukkia- puh, puh).
Ehei, se on korkeamman tason tiedettä, taidetta ja viihdettä. On jopa mahdollista omistaa bloginsa pelkälle sukankutomiselle, kuten Sukanvarsi-blogi.

Koskaan ei ole liian myöhäistä avartaa ajatteluaan:)