maanantai 7. huhtikuuta 2008

Still leben

Lapsuudenkotini kantava ajatus oli kristinuskon idea tämän maailman turhuudesta ja näennäisyydestä, ihmisen tulee koko henkisellä kapasiteetillaan kurottautua tuonpuoleiseen. Buddhalaisuudessa on jotain samaa, vaikka päämääränä ei olekaan taivaassa jatkuva uusi parempi elämä vaan persoonallisen elämän lakkaaminen ja sulautuminen johonkin jumalaiseen kaikkeuteen. Sen sijaan esim. juutalaisuus ja konfutselaisuus ovat virkistävän maanläheisiä maailmankatsomuksia ja suosivat arkipäiväistä kuhinaa ja toimeliaisuutta. Kaikissa uskonnoissa ja katsomuksissa on toki keskenään ristiriitaisia suuntauksia, mutta tällainen pinnallinen kuva minulle on muodostunut.

Aarteita tulisi siis kerätä taivaaseen eikä tänne maan päälle, missä ruoste lyö ja koit pureskelevat villaiset ihanuudet. Kuinka paljon syyllisyyttä olenkaan tuntenut luonnollisista keräilijä-metsästäjä-ihmisen mieltymyksistäni. Välttämättömienkin tavaroiden paljous tukahduttaa ja aiheuttaa jokapäiväistä siivoukseen ja etsimiseen tuhlaantuvaa harmia ja ajanhukkaa. Ja kuitenkin, voi minun rakkaita tavaroitani, mitä minä olisin ilman teitä! Komerot ovat täynnä värejä joilla olen värittänyt viimeksi 6 vuotta sitten, kaapit täynnä paljettipimatsu-vaatteita, joista olen kasvanut lasten myötä ulos sekä ruumiillisesti että henkisesti. Tarraan niihin kaikkiin kiinni, ne ovat osa minua.

Lasten saamisen myötä elämästä on tullut yhtä hamstrausta, tavaramäärä on varmaan viisinkertaistunut opiskeluajoista. Kun esikoinen oli vielä vauva, saatoin lapsiperheessä kyläillessäni kauhistella mielessäni lastenhuoneen leluhyllyjä; meidän lapsi ei taatusti tule tarvitsemaan kaikkia noita. Nyt tiedän, että se taatusti tarvitsee tasan tarkkaan sen kaiken ja enemmänkin. Olisihan se hienoa, jos meidän kulttuurimmekin olisi ihmiskeskeinen kuten vaikka afrikkalaiset kulttuurit, mutta lusikka kauniiseen käteen, se ei ole. Lapset eivät kokoonnu savimajoistaan aamulla ulos leikkimään joukolla päivät pitkät, niin se vain on. Sataa ja on kylmä ja leikitään sisällä leegioilla legoja, pehmoleluja, palapelejä ja maailman kaikkien asioiden ja esineiden muovisilla pienoismalleilla.

Tavarat ovatkin ihanan rauhoittavia ja tyydytystä tuottavia ihmisseuraan verrattuna. Ne odottavat kiltisti laatikossa vuoroaan, ne eivät huuda, kitise tai raivoa kaikenlaisia omia haluja ja tarpeita joita pitäisi rientää vähän väliä täyttämään. Ne eivät murjota tai moiti, jos niiden olemassaolon unohtaa hetkeksi. Niihin voi purkaa jännitystään, pyöritellä ja puristella vaikkapa lankakeriään, miten rentouttavaa! Hetken niin salliessa tavarat ovat aina valmiina tarjoamaan innoitusta ja rentoutusta. Komerossa täydellisinä lepäävät taiteilijatarvikkeet lupailevat kaikenlaista hienoa, kankaita ei ole vielä saksittu ja ommeltu pilalle, astiat, joita säästetään niin hienoa juhlaa varten, että sitä ei tule kuin kerran elämässä, säteilevät suljetun kaapin oven läpi ja antavat kestokykyä arkeen.

Itse vedän rajaa tavaroiden suhteen siihen, että suosin monikäyttöisiä esineitä. Esim. keittiöön tarkoitetun porrasjakkaran sijaan käytän mieluummin tavallista pinnatuolia, joka olisi joka tapauksessa keittiössä tai nenäliinan sijaan niistän nenäni wc- tai talouspaperipalaseen tai hihaan tai paidanhelmaan (miten päästä siitä tavasta eroon, kun palaan työelämään:). Inhoan ja ahdistun tavaroista, jotka on suunniteltu vain yhtä ainoaa vaikka kuinka kätevääkin käyttötarkoitusta varten. Kuten vaikkapa hammasmukia tai kolikkokukkaroa tai pussinsulkijaa tai erityistä vain voin voiteluun tarkoitettu veistä tai cd-koteloita tai aurinkolasikoteloita vain muutamia mainitakseni. Lapsuudenkotini tietty pientilatalonpoikaisuus tarjoaa oikeastaan aika hyvän perustan kulutuskriittisyydelle. On ollut selvää, että miesväen puhkikuluneet kalsongit on leikelty siivousräteiksi, kirjavista pussilakanoista on ommeltu uudet kevätverhot jne.

Ja päivän kuvaksi laitetaan keskeneräiset käsityöt: kaksi villatakkia ja hahtuvalapaset ovat tulollansa.



3 kommenttia:

Pirjo-Riitta kirjoitti...

Mä olen heikkona kirjoihin, astioihin ja lankoihin. Vaikken mikään keräilijä olekaan. ;o) Astioita on just tuollaisia mainitsemiasi "kerran elämässä jos silloinkaan" käytettäviä (perintö)astioita, kirjat luo turvallisuutta ja langat on sitä hemmottelua.
Kirpparilla minuun iskee kriittisyys: jos joku muu ei tarvitse tuota tavaraa, silloin en tarvitse minäkään. ;o)

Ariadne kirjoitti...

Käsityön ammattilainen se vasta tavaroita ja materiaaleja tarvitseekin. Kaikkea voi vielä tarvita ja kaikki on niin kallis(arvoista)ta. Itse olen onneksi oppinut jo heittämään kiertoon kaikkein pienimmät langanpätkät. Muuten olisin jo hukkunut siihen kaikkeen (mikä ei ole aivan kaukana nytkään). Tavaroiden järjestely ja "tavaravirtojen hallinta" ei ole ihan sitä parasta osaamisaluettani!

Sahrami kirjoitti...

Itse olen todennut hamstraamisen turvalliseksi, rauhoittavaksi ja lohduttavaksi. Kahden ihmisen tuloilla ei pysty (Suomessa) ostamaan niin kallista ruokaa, että saisi kaikki rahansa siihen käytettyä, rahaa ei kannata makuuttaa tilillä - jos puoliso kuolee, niin sosiaalitoimi vie sen kaiken, kun valvovat lasten omaisuudenkäyttöä. Parempi laittaa raha kiinni tavaraan. Eikä sitä normaalituloilla saisi kuitenkaan kerättyä niin paljoa, että siitä oikeasti olisi jotain "hyötyä", ei duunarin palkalla makseta suoraan omakotitaloa, ei edes uutta autoa.

Tavara sitäpaitsi ON. Se pysyy, ei (yleensä) mätäne, ei kuole kesken lauseen. Jos maailmasta loppuu sähkö, öljy, järki, niin meillä on tavaraa selviytyä seuraavat kymmenen-20-50 vuotta, ruokaa ei voi määrättömiä määriä varastoida kuin siemeninä.

EI tavaramäärä tee onnelliseksi, mutta se saattaa välillä auttaa pysymään järjissään. Sitäpaitsi, on niille anopin kohta 50v vanhoille langoille ja äidin 45v vanhoille napeillekin löytynyt käyttö, miksei sitten mun vasta 20 vuotaa jemmaamille kamoille?