Takkiunelma

Olen aloittanut ja purkanut viime aikoina kolme eri tunikantekelettä. Vain päästäkseni sinuiksi silmukoiden ja tiheyksien kanssa. En oikeastaan pidä sitä turhana ja harmillisena, vaan tekemällä oppimisena. Minusta ei ole ohjeiden ymmärtäjäksi eikä noudattajaksi. Kantapään kautta!

Nyt kävin rynnäkköön ja neuloin mallitilkun omakoolatuista (mikä yhdysbarbarismi) langoista. Kaksi värierää samalla reseptillä tuottivat siniharmaan ja lilaharmaan sävyisiä vyyhtejä, jotka aion sovitella Modasta pongaamaani takkiin. Luulen, että siitä tulee ihan kiva...sävyt ovat niin kauniita! Kävin kuvaamassa ne ulkona, satoi taas hiukan lunta ja kuva toistaa värit uskollisesti.

Jutustelen hetken ajatteluni avartumisesta neuleblogien myötä. Olohuoneen lattialta kuuluu varmaan kohta äänimerkki, silloin täytyy lopettaa.

Ennen ajattelin, että luonnonvärit ovat ikäviä, tylsiä, likaisia ja haaleita. Olen oppinut, että ne ovatkin pehmeitä, kauniita ja älyllisiä/tiedostavia.
Ennen ajattelin myös, että pintaneuleet ovat möykkyisiä, epätasaisia, rumia ja ikäviä. Ei, ne ovatkin jännittäviä, mielenkiintoisia ja haastavia!
Ajattelin, että sukkien ja lapasten kutominen on mummojen päiväpuhdetta (puhina vaan kuuluu, kun mummot kutovat ikävystyneenä puhisten sukkia- puh, puh).
Ehei, se on korkeamman tason tiedettä, taidetta ja viihdettä. On jopa mahdollista omistaa bloginsa pelkälle sukankutomiselle, kuten Sukanvarsi-blogi.

Koskaan ei ole liian myöhäistä avartaa ajatteluaan:)