Kirjoja

Olen taas lukenut syödessäni muutaman kirjan. Martti Haavion Suomalainen mytologia, jossa käyskentelin ees taas kuin metsässä samoillen muinaisuudessamme. Ruokapöydässä repiessäni keltaisilla kulmahampaillani pikku hornetsiipi- ja koipipalaraukkoja tunsin itseni kirjan vaikutuksesta vähintään karhunpeijaisten osanottajaksi. Ellei ihan karhunkaatajaksikin.

No, naiset eivät kaataneet karhuja, mutta erään kansanperinteen mukaan naisten ei tarvinnut myöskään pelätä karhuja, vaan helmoja nostamalla ja karhuun päin pyllistämällä he karkoittivat otuksen. Pyhä pelästyi häpyä.

Merete Mazzarellan kirjallisuuskirja Silloin en ole koskaan yksin ihastutti aluksi kovasti, mutta alkoi loppua kohden kyllästyttää. Jaan Mazzarellan käsityksen lukemisesta seurusteluna, keskusteluna aiemmin eläneiden ihmisten kanssa. Mazzarella kertoo kammottavan anekdootin ihailemastani venäläisestä runoilijattaresta Marina Tsvetajevasta. "Jospa tietäisitte mistä tunkiosta runot versovat tuntematta häpeää..." -säe saa uuden merkityksen mielessäni.

Parhaan säästin tietämättäni viimeiseksi: Elias Lönnrotin Matkat 1828-1844. Lönnrot on loistava kertoja ja kirja on täynnä hauskoja juttuja ja huomioita hänen tapaamistaan ihmisistä ja paikoista. Olen vasta alussa, missä Lönnrot arvostelee hämäläisiä epäkohteliaiksi moukiksi ja kiittää savolaisia ja karjalaisia sulaviksi maailmanmiehiksi (liioittelut bloginpitäjän) ja pitää savon murretta "paraana" ja sointuisimpana suomen kielen murteista!

Hauskaa vappua!

Aamu valkeni ihanana. Ihanana. Nana

Sain tomten-mukaelmani valmiiksi jo pari päivää sitten, mutta sen sisäpuoli kieltäytyi aluksi yhteistyöstä, vaikka ompelin karvaisuusestoksi muotokaitaleet ohuesta trikoosta hihansuihin ja niskaan.




Hihansuu.




Tänä aamuna aivan yllättäen, kuten villahousujenkin kanssa kävi, tyttö halusi itse laittaa takin päälle. Äiti oli haltioissaan, mutta ovelana neulojana ei näyttänyt sitä vaan piti pokerin.





Kaikki olivat onnellisia elämänsä loppuun asti tai ainakin siihen asti kun ensimmäinen nappi irtosi!

Mitä tuli tehtyä

Värjäsin tänään ensimmäistä kertaa ison satsin lankoja, "iso" tahtoo sanoa 8 vyyhtiä joista osa oli painavampia kuin toiset, yhteensä noin kilo lankaa. Lisäksi muutaman topsin. Ei ollut kivaa. Tuskanhiki otsalla kaatelin kiehuvaa lientä astiasta toiseen. Hain välillä vauvan puolen tunnin päikkäreiltä, taas kaatelin kiehuvia liemiä, vauva nukahtaa uudestaan, kiehuvat liemet, vauva herää, liemet kiehuu, vauvalla tulee kakka, kaikki kiehuu ja lisäksi äidin otsa kuplii.

Tämä kuulosti nyt tietysti aika vaaralliselta, mutta vauva oli ihan turvassa koko ajan eri huoneessa. Leikki-ikäinen oli reissussa miehen hoidossa.

Kumihanskatkin pysyi kädessä suurimman osan ajasta. Sain reseptin ylös, ja periaatteessa mun pitäisi nyt pystyä toistamaan kyseinen värjäystulos. Nyt tiedän jo kuitenkin ihan omasta kokemuksestakin, että käsin värjäykseen sisältyy aina paljon epämääräisyyttä, vaikka kuinka mittailisi tarkkaan ainekset.

Olen lakannut haaveilemasta tasaisesta väristä. Olen oppinut, että teollisuudessa päästään hyvin pieneen liemisuhteeseen, esim. 1:3, yksi osaa väriä ja kolme osaa vettä. Ajattelin alussa, notta johan ny! Jos kerta teollisuuskin, niin kyllä tämäkin plikka! Yritin tehdä saman pienessä kannellisessa astiassa, mutta tulos oli hiukan epätasainen... Suurensin liemisuhdetta kolme kertaa kunnes luovutin. En raaski keittää paria vaivaista vyyhtiä 20 litrassa vettä saadakseni tasaisen yksiväristä lankaa, siinä ei ole mitään mieltä, teollisuus saa huolehtia siitä. Keskityn nyt kehittelemään eri metodeja yhdistellen värjäystavan kirjaville langoille, joka säästäisi mahd. paljon vettä ja energiaa.

Päivän kuvaksi laitetaan kesäinen paljettikirjonta itse tehdystä äitiysmekosta. Mukavaa maanantaipäivää ohikulkijoille!

Solacka & Polacka

Eilisiltaiset ja tänäiset puuhani. N. 20 g ja arviolta 40 g.

Minusta on tulossa kansalliskiihkoilija. Suomenlampaan villa on niin mukavaa kehrättävää merinoon verrattuna. Parasta se on silloin, kun villassa on vielä rasvaa ja lampaan hajua jäljellä. Merino tuntuu kuin tuntuukin muoviselta, suorastaan narskuvalta siihen verrattuna, kuten jossain, luultavasti Neulova lehmä- tai heles inki-blogissa mainittiin. Onhan se pehmeää ja silkkistä, suomenlammas karkeampaa ja pörröisempää. Mutta jotain ihanan eloisaa, lämmintä ja sormia hellivää jälkimmäisessä on. Se on varmaan se tunne, se laps' Suomen ällös-tunne, eikä mikään opjektiivinen totuus.

Kyllästyttää jo hiukan itseänikin tarjota vain näitä nyssykkäkuvia. Lapsen villatakin hupun purin pois. Lähdin tekemään sitä sillä meiningillä, että katsotaan matkalla, mitä tästä tulee. Muotoilut meni pusikkoon ja hupusta tuli outo pussi. Nyt neulon sen irrallisena kappaleena. Toukokuun eka päivä on takin kuolinlinja.

Tyytyväistä kehräystä olohuoneen sohvalta

Nämä ovat kuin pieniä kuohkeita pullia. Kehräämisen kanssa on sama kuin pullien, keksien ja karkkienkin kanssa. Kerran aloitettuaan ei voi lopettaa. Paitsi hyvän syöntiä ei tarvitse ensin opetella.



Kolme ylintä "pullaa" ovat huovutusvilloistani, siinä on merinoa ja suomen lammasta yksisäikeisenä. Arvioisin, että yhdessä pullassa on n. 30 g, värikkäässä eniten. Kehräsin eilen päivällä yhden ja illalla vielä toisen. Ihan vaan muitten askarten lomassa, lapsetkaan eivät joutuneet itkemään yhtään. Kuljin välillä huoneesta toiseen pyörivän värttinän kanssa. Kehräämisen voi keskeyttää helposti ja jatkaa myöhemmin. Vauva tykkää katsella -hetken aikaa- sen pyörimistä.

Mutta miksi otsikossa puhutaan sohvasta? Nousen aina sohvalle seisomaan jatkaakseni lankaa vielä vähän, ennen kuin täytyy keskeyttää ja kääriä lanka värttinän ympärille. Parempi olisi malttaa kehrätä lyhyempiä pätkiä, kierre ei ulotu kovin ylös ja lanka jää paikoin hahtuvaiseksi.



Villa on hurmaavaa.

Sitä yhtä ja samaa kehruuta

Kuvassa yllä itse kehrättyä ja värjättyä yksisäikeistä villaa ja Malabrigo Aquarel- lankaa sietämättömään kilohintaan. Kumpi on kumpi?
Niin, se oikean puoleinen on minun, mieskin arvasi vähän mietittyään, vaikkei asianharrastaja olekaan. Ja pilkottaahan siellä lappukin Malabrigossa.

Vaikka minulla ei olekaan mitään kummempia tavoitteita kehräämisessä, on mukava huomata, että se alkaa sujumaan yhä helpommin. Se villan suikalointi on mielestäni tärkeintä koko hommassa, muuten tappelisin edelleen valtavan villapaakun kanssa ja lanka olisi paksua ja möykkyistä. Paksu ja möykkyinenhän on tosin ihan kivaa sinänsä...

On myös hauskaa tajuta syvällisemmin joitain villasta lukemiaan asioita, että suomenlampaan villa on lyhytkuituista ja pörröistä, merinolampaan kuidut taas pitkiä ja sileitä. No niin ne kappas vaan näyttävätkin olevan joo.

Repeilevän hahtuvaisen villan kiertyminen lujaksi langaksi on taikaa, jota ei kyllästy (ainakaan vielä) ihmettelemään.





Alakuvassa taskuehdokkaat koolla lapsen villatakkiin. Mikään näistä ei miellytä, nämä menevät matoiksi ja peitteiksi nukkekotiin. Neulon parhaillaan huppua ja yritän saada takin toukokuun alkuun mennessä valmiiksi. Omani olen lykännyt komeroon, sillä ei ole niin kiirettä, kunhan syksyksi kerkiää.

Itse tehtyjä lankoja

Kehruu on alkanut sujua paremmin, sormet ovat oivaltaneet jotain mitä aivot eivät osaa pukea sanoiksi. Eniten hommaa on helpottanut se kun kehruublogeja kierrettyäni huomasin, että villan saa repiä ohuiksi suikaleiksi. Luulin aluksi, että se on samantyyppistä huijausta kuin hahtuvasta kehruu tai se, kun vesivärityöhön tehdään valkoiset kohdat jälkeenpäin valkoisella peitevärillä. Oikein tekemisenhän täytyy olla vaikeaa.

Tajusin myös, että värttinän ei tarvitse pyöriä tuhatta ja sataa, vaan kierrettä ja villan syöttöä voi hallita paremmin, kun vauhtia on sopivasti.

Sinistä esilankaa on värttinällä aika pitkästi ja siinä on jo ohuempia kohtia enemmän kuin paksuja. Toinen mokoma vielä ja varmasti alkaa olla pipolangat kohta koossa.?

Kehräys on hidasta mutta nautinnollista. Se hoitaa sielua ja koko ihmistä, kuten kaikki hidas puuhastelu omin käsin yleensä tekee.