Lapsuudenkotini kantava ajatus oli kristinuskon idea tämän maailman turhuudesta ja näennäisyydestä, ihmisen tulee koko henkisellä kapasiteetillaan kurottautua tuonpuoleiseen. Buddhalaisuudessa on jotain samaa, vaikka päämääränä ei olekaan taivaassa jatkuva uusi parempi elämä vaan persoonallisen elämän lakkaaminen ja sulautuminen johonkin jumalaiseen kaikkeuteen. Sen sijaan esim. juutalaisuus ja konfutselaisuus ovat virkistävän maanläheisiä maailmankatsomuksia ja suosivat arkipäiväistä kuhinaa ja toimeliaisuutta. Kaikissa uskonnoissa ja katsomuksissa on toki keskenään ristiriitaisia suuntauksia, mutta tällainen pinnallinen kuva minulle on muodostunut.
Aarteita tulisi siis kerätä taivaaseen eikä tänne maan päälle, missä ruoste lyö ja koit pureskelevat villaiset ihanuudet. Kuinka paljon syyllisyyttä olenkaan tuntenut luonnollisista keräilijä-metsästäjä-ihmisen mieltymyksistäni. Välttämättömienkin tavaroiden paljous tukahduttaa ja aiheuttaa jokapäiväistä siivoukseen ja etsimiseen tuhlaantuvaa harmia ja ajanhukkaa. Ja kuitenkin, voi minun rakkaita tavaroitani, mitä minä olisin ilman teitä! Komerot ovat täynnä värejä joilla olen värittänyt viimeksi 6 vuotta sitten, kaapit täynnä paljettipimatsu-vaatteita, joista olen kasvanut lasten myötä ulos sekä ruumiillisesti että henkisesti. Tarraan niihin kaikkiin kiinni, ne ovat osa minua.
Lasten saamisen myötä elämästä on tullut yhtä hamstrausta, tavaramäärä on varmaan viisinkertaistunut opiskeluajoista. Kun esikoinen oli vielä vauva, saatoin lapsiperheessä kyläillessäni kauhistella mielessäni lastenhuoneen leluhyllyjä; meidän lapsi ei taatusti tule tarvitsemaan kaikkia noita. Nyt tiedän, että se taatusti tarvitsee tasan tarkkaan sen kaiken ja enemmänkin. Olisihan se hienoa, jos meidän kulttuurimmekin olisi ihmiskeskeinen kuten vaikka afrikkalaiset kulttuurit, mutta lusikka kauniiseen käteen, se ei ole. Lapset eivät kokoonnu savimajoistaan aamulla ulos leikkimään joukolla päivät pitkät, niin se vain on. Sataa ja on kylmä ja leikitään sisällä leegioilla legoja, pehmoleluja, palapelejä ja maailman kaikkien asioiden ja esineiden muovisilla pienoismalleilla.
Tavarat ovatkin ihanan rauhoittavia ja tyydytystä tuottavia ihmisseuraan verrattuna. Ne odottavat kiltisti laatikossa vuoroaan, ne eivät huuda, kitise tai raivoa kaikenlaisia omia haluja ja tarpeita joita pitäisi rientää vähän väliä täyttämään. Ne eivät murjota tai moiti, jos niiden olemassaolon unohtaa hetkeksi. Niihin voi purkaa jännitystään, pyöritellä ja puristella vaikkapa lankakeriään, miten rentouttavaa! Hetken niin salliessa tavarat ovat aina valmiina tarjoamaan innoitusta ja rentoutusta. Komerossa täydellisinä lepäävät taiteilijatarvikkeet lupailevat kaikenlaista hienoa, kankaita ei ole vielä saksittu ja ommeltu pilalle, astiat, joita säästetään niin hienoa juhlaa varten, että sitä ei tule kuin kerran elämässä, säteilevät suljetun kaapin oven läpi ja antavat kestokykyä arkeen.
Itse vedän rajaa tavaroiden suhteen siihen, että suosin monikäyttöisiä esineitä. Esim. keittiöön tarkoitetun porrasjakkaran sijaan käytän mieluummin tavallista pinnatuolia, joka olisi joka tapauksessa keittiössä tai nenäliinan sijaan niistän nenäni wc- tai talouspaperipalaseen tai hihaan tai paidanhelmaan (miten päästä siitä tavasta eroon, kun palaan työelämään:). Inhoan ja ahdistun tavaroista, jotka on suunniteltu vain yhtä ainoaa vaikka kuinka kätevääkin käyttötarkoitusta varten. Kuten vaikkapa hammasmukia tai kolikkokukkaroa tai pussinsulkijaa tai erityistä vain voin voiteluun tarkoitettu veistä tai cd-koteloita tai aurinkolasikoteloita vain muutamia mainitakseni. Lapsuudenkotini tietty pientilatalonpoikaisuus tarjoaa oikeastaan aika hyvän perustan kulutuskriittisyydelle. On ollut selvää, että miesväen puhkikuluneet kalsongit on leikelty siivousräteiksi, kirjavista pussilakanoista on ommeltu uudet kevätverhot jne.
Ja päivän kuvaksi laitetaan keskeneräiset käsityöt: kaksi villatakkia ja hahtuvalapaset ovat tulollansa.
